Asiasanat: Nuoret. Mielenterveys. Huumeiden käyttö. Huumeiden käytön laillistaminen. Huumeiden käytön rangaistavuuden poistaminen.
Lähdeviitaus: Helsingin Sanomat / Puheenjohtajahaastattelu / Vasemmistoliitto.
Artikkelin sisältöä:
Parempi huumepolitiikka tarkoittaa ministeri Li Anderssonin mukaan huumeiden käytön rangaistavuudesta luopumista. Samalla päihdepalveluihin täytyy ohjata huomatavasti lisää rahaa, Andersson sanoo, sillä esimerkiksi katkaisuhoitoon ja korvaushoitoon pääsyä voi joutua odotamaan pitkään. Rahoituksen lisäksi tarvitaan lisää pakottavaa lainsäädäntöä kunnille, Andersson sanoo. Anderssonin mukaan kouluihin tarvitaan esimerkiksi eritysopettajamitoitus ja lainsäädännöllä pitää nykyistä tiukemmin ohjata koulut järjestämään oppilaille tarvitaessa pienryhmäopetusta.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2021 kuoli huumausaineisiin 287 henkilöä, mikä on 29 enemmän kuin edellisenä vuonna. Vuonna 2021 tieliikenneonnetomuuksissa kuoli 189 henkilöä.
Huumekuolemia oli vuonna 2021 enemmän kuin kertaakaan mittaushistorian aikana eli vuodesta 2006. Eniten lisääntyivät 30–44-vuotiaiden kuolemat. Suomessa tapahtuvat huumekuolemat ovat
suurelta osin alkoholin, bentsodiatsepiinien sekä opioidien yhteiskäytöön liittyviä myrkytyskuolemia,
eli niin sanottuja moniainemyrkytyksiä. Kuolema katsotaan huumemyrkytyskuolemaksi silloin, kun
huumeen osuus myrkytyksessä on merkittävä.
Huumekuolemien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa 27 prosenttia. Erityisen huolestuttavaa
on viime vuosina ollut nuorten kasvava osuus huumemyrkytyskuolemissa. Viiden vuoden aikana
(2014-2019) alle 30-vuotiaiden osuus kuolemista on kasvanut 33 prosentista 49 prosenttiin.
Tutkimusten avulla on voitu osoitaa merkitäviä yhtymäkohtia sosiaalisen huono-osaisuuden
kanssa. Sosiaalisista tekijöistä matala koulutus, lyhyt- ja pitkäaikaistyöttömyys, aikainen
eläköityminen, avioero ja asuminen ei-yksityisessä kotitaloudessa tai yksin olivat yhteydessä
huumekuolemiin. Taloudellinen huono-osaisuus näkyy huumemyrkytyskuolemissa myös siinä, että
huumemyrkytyksiin vuosina 2000 ja 2008 kuolleista valtaosa (83 %) sai toimeentulotukea.
Vastaukseeni olen tutkinut Irti huumeista ry:n, A-klinikkasäätiön, Keskusrikospoliisin ja Poliisin
tiedotteita ja julkaisuja sekä Huumausainelain ja Rikoslain huumeita koskevaa lainsäädäntöä.
a) Huumeiden myynti ja välittäminen – rangaistukset
Huumeiden tuotanto, salakuljetus ja kauppa ovat Suomessakin kansainvälistä, kovaa
järjestäytynyttä rikollisuutta, johon liittyy mm. rahanpesua, anastetun tavaran kauppaa ja
väkivaltaa. Suomi on kiinteästi osa eurooppalaisia huumausainemarkkinoita. Henkilö tulee
sidotuksi huumetalouteen sekä taloudellisin etä sosiaalisin sitein, joista on vaikea päästä irti.
Huumeiden myyjien ja välittäjien osalta rangaistusten koventaminen olisi järkevää, vaikkakaan
sillä ei ole ns. pelotevaikutusta. Pitäisi saada eliminoitua huumeviljelmät ja huumeiden
valmistusteollisuus, joka ei ole realistista. Suuri osa huumeiden raaka-aineista tulee alueilta,
joiden asukkailla on niukasti toimeentulovaihtoehtoja. Köyhyyden vähentämiseen pitäisi päästä
vaikuttamaan myös.
Huumausainerikoksella tarkoitetaan huumausaineen laitonta valmistamista, maahantuontia,
maastavientiä, kuljettamista, levittämistä ja hallussa pitämistä. Huumausainerikoksesta voidaan
tuomita sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Jos henkilö on syyllistynyt omaan käytöön
liittyvään huumausainerikokseen, kuten että hän on tuonut vähäisen määrän huumausainetta
maahan tai hän on kasvattanut vähäistä määrää kannabista, hänet tuomitaan yleensä
sakkorangaistukseen. Vankeusrangaistus voi olla ehdollinen tai ehdoton, ja silloin henkilön
katsotaan usein pitäneen huumeita hallussaan levitystarkoituksessa. Huumausainerikos on
törkeä, jos rikoksen kohteena on eritäin vaarallinen tai suuri määrä huumausaineta, rikoksella
tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä, rikoksentekijä toimii järjestäytyneen ryhmän
jäsenenä, rikoksella aiheutetaan usealle ihmiselle vakava terveyden tai hengen vaara tai
huumausainetta levitetään alaikäisille tai muuten häikäilemättömällä tavalla. Rikoksen pitää olla
myös kokonaisuutena arvioiden törkeä. Rangaistuksena on vähintään vuosi ja enintään
kymmenen vuotta vankeuta. Törkeästä huumausainerikoksesta seuraa yleensä ehdotonta
vankeuta. Poliisilla on myös mahdollisuus käytää useita salaisia pakkokeinoja rikosten
selvittämiseksi, kuten telekuuntelua ja -valvontaa. Rikoslaissa on myös rangaistussäännökset
huumausainerikoksen valmistelusta ja edistämisestä, muta näitä rikosnimikkeitä sovelletaan
hyvin harvoin.
b) Huumeiden käyttö ja rangaistukset
Huumausaineen käyttö ja vähäisen määrän hallussapito omaa käytöä varten on
huumausaineen käyttörikos, josta seurauksena on tavallisesti sakkoa. Poliisi voi määrätä sakon,
eikä rikosasiaa tarvitse käsitellä tuomioistuimessa. Rangaistusasteikko ulotuu kuuteen
kuukautta vankeutta asti, mutta pelkästä käyttörikoksesta henkilöä ei tuomita vankeuteen.
Rangaistusasteikon takia poliisi voi kuitenkin tehdä kotietsinnän käyttörikosepäilyn perusteella.
Huumausaineen käyttörikokseen syyllistyy myös, jos käyttää huumausaineeksi luokiteltua
lääkettä ilman lääkärin määräystä.
Rangaistuksia lisäämällä en usko huumeiden käytön vähenevän. Ennaltaehkäisy ja
juurisyihin pureutuminen on paljon merkittävämpi ja vaikuttavampi keino käytäjän osalta.
c) Huumeista irtautumisen mahdollisuudet
Huumeiden saatavuus:
Nuoret, jopa lapset ovat huumerikollisten kohderyhmiä yhä enemmän. Perusturvallisuus on
häiriintynyt vakavasti. Pimeät netin kautta toimivat verkot, josta saa tilatua huumeita, ovat
heidän ulottuvillaan. Katukauppiaat ja juhlissa mukana olevat toimivat ’koukuttajina’. Jopa
koulujen läheisyydessä huumekauppa kukoistaa – ensiksi tietysti annetaan ’maistiaiset’
maksutta.
Suomen huumetilanne muuttui huomatavasti 1990-luvulla, kun huumeiden käyttö lähti
jyrkkään kasvuun. Vastaavan kaltainen muutos koettiin edellisen kerran 1960- ja 1970-lukujen
taitteessa. 1970-luvun alun jälkeen käyttö väheni ja huumetilanne pysytteli pitkään jokseenkin
muuttumattomana. 1990-luvun niin kutsutun toisen huumeaallon myötä huumeiden käyttö ja
siihen liittyvät haitat kohosivat aivan uudelle ja Suomessa ennen kokemattomalle tasolle.
Hoito ja pakkohoito:
Tilanteissa, joissa asiakkaan päihteiden käyttö pitkittyy ilman, että läheiset tai viranomaiset
pystyvät siihen vaikuttamaan, tiedustellaan usein tahdonvastaisen hoidon mahdollisuutta.
Nykyisessä päihdehuoltolaissa on suhteellisen selkeästi määritelty tilanteet, joissa asiakkaan
omasta tahdosta riippumaton hoito voidaan toteuttaa. Laki asettaa kuitenkin etusijalle
vapaaehtoisuuteen perustuvat palvelut. Jos vapaaehtoisuuteen perustuvat palvelut eivät ole
mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi, ihminen voidaan määrätä hoitoon joko
aiheuttamansa terveysvaaran tai väkivaltaisuutensa perusteella.
Terveysvaaralla tarkoitetaan sitä, että asiakas on ilman päihteidenkäytön keskeyttämistä ja
asianmukaista hoitoa välittömässä hengenvaarassa päihteiden käyttönsä vuoksi tai vaarassa
saada kiireellistä hoitoa vaativan terveydellisen vaurion. Hoitomääritys voidaan tehdä
korkeintaan viideksi vuorokaudeksi ja siihen edellytetään kahden lääkärin päätös.
Väkivaltaisuusperusteen nojalla voi kunnan sosiaalijohtaja sosiaalityöntekijän esittelystä tai
tämän suostumuksella tehdä päätöksen korkeintaan viisi vuorokautta kestävästä tahdosta
riippumattomasta hoidosta. Päätös alistetaan hallinto-oikeuden vahvistettavaksi, mutta se
voidaan panna täytäntöön heti. Tällainen päätös tulee tehdä, mikäli ihminen päihteiden käytön
vuoksi vaarantaa väkivaltaisella tavalla perheenjäsenen tai jonkun muun terveyttä,
turvallisuutta tai henkistä kehitystä. Väkivaltaisuudeksi katsotaan suoranaisen fyysisen
pahoinpitelyn lisäksi myös toisen henkilön vapauden riisto, uhkailu tai pakottaminen.
Kysymys, johon ei ole vastausta ja on vastaus:
Mikä saa lapsen, nuoren, ylipäätään ihmisen hakemaan huumeita elämäänsä? Tämä on
kysymys, johon en tiedä vastausta edellä kirjoitetun lisäksi.
Sen kuitenkin tiedän, että yhteiskunnan pitää ottaa vastaan nämä haasteet – huumenuoret ja –
lapset ja heidän läheisensä, entistä voimakkaammin ja suuremmilla resursseilla, ennen kuin
kaikki on myöhäistä. Turvallinen kasvuympäristö, tuki kouluissa ja opinnoissa, perheiden
tukeminen, hoitoon pääsy, terapiaan pääsy – kaikki nämä ovat ensisijaisen tärkeitä huumeista
irtautumiseen ja siihen, ettei kysyntää niiden käytöön olisi niin paljon.
Ja jos haluamme säilytää yhteiskuntamme avoimen ja samalla turvallisen elinympäristön,
ratkaisu ei ole löydetävissä ensi sijassa rangaistuksissa, valvonnasta eikä suojautumisesta vaan
ennaltaehkäisystä ja hyvästä yhteiskuntapolitiikasta. Kysynnän vähentäminen eri muodoissaan
on eritäin tärkeää.
d. Mitä pitäisi tehdä?
En kannata huumeiden käytön rangaistavuuden poistoa, enkä huumehuoneiden perustamista
kaupunkeihin ja kuntiin, silloinhan laillistamme huumeiden käytön. On pureuduttava niihin
syihin, jotka aiheuttavat huumeiden käyttöä, myös huumeiden levittämismahdollisuuksien
kitkemiseen ja rikostutkintaan tulee pureutua, tämä tarkoittaa rahoituksen suuntaamista näihin
toimintoihin.
Hoitoon pääsyä on nopeutettava ja hoitoon hakeutumiseen rohkaistava. Huumeita käyttävät,
toipuvat ja heidän läheisensä kohtaavat arjessaan eriarvoisuutta arkisissa palveluissa,
kuten asumisessa. Heitä kohdellaan usein epäoikeudenmukaisesti ja syrjivästi.
Psykoterapiaa ja terapiapalveluita pitäisi lisätä sekä vertais- ja ammattitukipalveluita pitäisi olla
laajasti saatavilla huumeita käyttävien läheisille, toipuville ja huumeita käyttäville.
Sosiaalitoimen päihdetyö on ylikuormitettua ja aliarvostettua hyvinvointialueiden sisällä. Myös
asennemuutokset ovat tarpeen laajemminkin yhteiskunnassa – huumeiden ja muiden
päihteiden käyttäjät ovat ihmisiä siinä missä muutkin, mutta syystä tai toisesta
yhteiskuntamme ruokkii itsetuhoista elämäntapaa. Tätä pitää meidän kaikkien kohdallaan
miettiä, mistä se johtuu ja mitä sille voi jokainen tehdä. Erityisesti eduskunnan päättäjien pitää
havahtua tähän jo vakavaan ongelmaan pikimmiten.